torstai 14. marraskuuta 2013

Lapselliset aikuiset

Vai olisiko parempi sanoa lapsekkaat? Dunno, mutta minä myönnän olevani yksi heistä.
Rakastan vanhoja disneyn elokuvia, tykkäisin leikkiä veljieni kanssa autoilla ja roboteilla jos näkisin heitä useammin, ja yli kaiken rakastan muumeja. Piirrettyä, mukeja, astioita, lakanoita, kaikkea muumia.
En todellakaan usko olevani ainut tällainen, enkä todellakaan luule olevani vielä aikuinenkaan muuten kuin ikäni puolesta, mutta uskon olevani niiden muutaman joukossa ketkä uskaltaa myöntää olevansa vielä lapsen tasolla. Kaikin puolin.
Mutta ei kai siinä mitään väärääkään ole, en mie halua vielä vanheta. Vanheneminen on pyllystä. Jos olisi olemassa MikäMikäMaa, aivan taatusti muuttaisin itseni ja kaikki sukulaiseni ja ystäväni sinne.

Jännä kuinka sitä alkaa tiedostamaan aina vain enemmän sen että elämä on rajallista, varsinkin isovanhempien ja vanhempien osalta. Pienempänähän sitä ei niin ymmärtänyt, muuta kuin että ukki on muualla eikä tule enään takaisin, mutta nyt kun olen seuraillut mummin alzhaimeria (en osaa kirjottaa sitä..) viitisen vuotta kun se on pahentunut ja pahentunut, ja nyt ollaan siinä pisteessä että alan jopa toivoa että hän pääsisi parempaan paikkaan. Se on joko viikko tai kymmenen vuotta, ilmeisesti vielä kaikki ruumiintoiminnot (lukuun ottamatta puoliraajahalvausta) on kunnossa, mutta ei toivoakaan että muisti pelaisi, eikä mummi enään ole puhunutkaan.
Mummini on siis lapsen tasolla.

Elämän kiertokulku alkaa melkein jopa kauhistuttaa, nuorempi veljeni on seitsemän ja mummini on oikeastaan vauvan tasolla, niin riippuvainen muista ihmisistä; syötetään, kylvetetään, silloin tällöin käytetään parvekkeella ihmettelemässä raitista ilmaa. Aika raakaa? Mielestäni kyllä.

Ja kuinka järkyttävää on huomata että ne pikkuveljet, ne kaksi PIENTÄ, osaa jo lukea, käyvät koulua, käyttää tietokonetta ja televisiota melkein paremmin kuin minä, ja vanhempi on melkein jo miuta pidempi.. Shocking.

Ja isosiskona koen että tehtäväni on suojella ja varjella näitä pieniä, vaikkei olekaan enää niin pieniä. Mutta silti alitajunnassa piilee pelko siitä että kauempana asuvat veikat joskus unohtaa kun en ole heidän kanssa "kasvanut". :(

Pojat, i love u ♥



sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Sabotage, chocolate, fat

Heipä hei taas yksi lukijani sekä muut mahdolliset katselijat! Tänään haluan kertoa itsestäni, niin fiksua kuin se varmasti onkin.

Olen erittäin sekavamielinen pieni ihminen, ja siksipä ollutkin taas puolitoista kuukautta sairaslomalla ja lääkkeiden voimalla painan eteenpäin. Välillä on rankkaa olla minä, kuten esimerkiksi tänään.
En tiedä oliko se peräti kaksi kuppia kahvia vai mikä, mutta tuossa pari tuntia sitten iski niin levoton olo etten oikeasti pystynyt olemaan paikallaan niin lähdin Ässän kanssa JUOKSU lenkille. Kyllä, minä juoksin. (Se oli ihan kamalaa btw) Helpotti hetkeksi kun kävi vesisateessa reippailemassa, mutta kotiin tullessa iski taas tunne siitä että en pysty istumaan missään minuuttiakaan, niinpä lähdin vielä moikkaamaan ponia pimeään.
Nyt alkaa pikkuhiljaa helpottaa ja olo olla raukea, mutta kyllä melkein pelottaa kun minä, maailmanluokan sohvaperuna, en oikeasti pysty olemaan paikallani. Mikähän ihme nyt vaivaa?

Kaverit ja muut tutut ketkä tietää kaikista ongelmistani saattaa ymmärtää sielunmaailmaani, mutta en kyllä tuntemattomille (paitsi pienessä humalatilassa) kehtaa edes kertoa mikä miuta vaivaa. Ehkä hieman häpeän olla minä.
 Kaikista parhaat on Jennat, toinen koska on tunnettu yli kymmenen vuotta (i love u lennu <3) ja toinen koska on niin samanlainen kuin minä, kaikkine ongelmineen :)

Taas tulee erittäin sekavaa tekstiä, mutta syytän siitä myös tätä laina läppäriäni kun oma on ollut jo neljä kuukautta paikallisella korjaajalla.

Pikainen aloitus, pikainen lopetus ja pientä jännitystä ilmassa ;) Viimeistään parin viikon päästä taas uudestaan!

Ja ps, tiedättekö kuinka paljon ihminen voi turvota kun syö kahden viikon ajan joka ikinen ilta levyn suklaata? Mie tiedän nyt, ja se on muuten aika paljon.

that's me! :D