torstai 14. marraskuuta 2013

Lapselliset aikuiset

Vai olisiko parempi sanoa lapsekkaat? Dunno, mutta minä myönnän olevani yksi heistä.
Rakastan vanhoja disneyn elokuvia, tykkäisin leikkiä veljieni kanssa autoilla ja roboteilla jos näkisin heitä useammin, ja yli kaiken rakastan muumeja. Piirrettyä, mukeja, astioita, lakanoita, kaikkea muumia.
En todellakaan usko olevani ainut tällainen, enkä todellakaan luule olevani vielä aikuinenkaan muuten kuin ikäni puolesta, mutta uskon olevani niiden muutaman joukossa ketkä uskaltaa myöntää olevansa vielä lapsen tasolla. Kaikin puolin.
Mutta ei kai siinä mitään väärääkään ole, en mie halua vielä vanheta. Vanheneminen on pyllystä. Jos olisi olemassa MikäMikäMaa, aivan taatusti muuttaisin itseni ja kaikki sukulaiseni ja ystäväni sinne.

Jännä kuinka sitä alkaa tiedostamaan aina vain enemmän sen että elämä on rajallista, varsinkin isovanhempien ja vanhempien osalta. Pienempänähän sitä ei niin ymmärtänyt, muuta kuin että ukki on muualla eikä tule enään takaisin, mutta nyt kun olen seuraillut mummin alzhaimeria (en osaa kirjottaa sitä..) viitisen vuotta kun se on pahentunut ja pahentunut, ja nyt ollaan siinä pisteessä että alan jopa toivoa että hän pääsisi parempaan paikkaan. Se on joko viikko tai kymmenen vuotta, ilmeisesti vielä kaikki ruumiintoiminnot (lukuun ottamatta puoliraajahalvausta) on kunnossa, mutta ei toivoakaan että muisti pelaisi, eikä mummi enään ole puhunutkaan.
Mummini on siis lapsen tasolla.

Elämän kiertokulku alkaa melkein jopa kauhistuttaa, nuorempi veljeni on seitsemän ja mummini on oikeastaan vauvan tasolla, niin riippuvainen muista ihmisistä; syötetään, kylvetetään, silloin tällöin käytetään parvekkeella ihmettelemässä raitista ilmaa. Aika raakaa? Mielestäni kyllä.

Ja kuinka järkyttävää on huomata että ne pikkuveljet, ne kaksi PIENTÄ, osaa jo lukea, käyvät koulua, käyttää tietokonetta ja televisiota melkein paremmin kuin minä, ja vanhempi on melkein jo miuta pidempi.. Shocking.

Ja isosiskona koen että tehtäväni on suojella ja varjella näitä pieniä, vaikkei olekaan enää niin pieniä. Mutta silti alitajunnassa piilee pelko siitä että kauempana asuvat veikat joskus unohtaa kun en ole heidän kanssa "kasvanut". :(

Pojat, i love u ♥



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti